Olen aina viihtynyt yksin. Olen monet monituiset kerrat mennyt yksin elokuviin tai kiertelemään kaupungille. Myös urheilu tapahtuu vain minun itseni seurassa.

Nautin yksinäisyydestä ja sen tuomasta vapaudesta. Voin tehdä mitä haluan, muilta kysymättä. Suunnittelen asioita päässäni, innostun niistä. Koen yksinäisyyden rauhoittavaksi: voin olla täysin avoin ja rento. Joskus sosiaalisuus tuntuu raskaalta ja ahdistavalta. Toisen ihmisen seurassa saatan olla jännittynyt ja  kireä. Stressaannun. Esimerkiksi viikonloppu vähän kaukaisen ystävän luona voi jo olla koettelemus minulle. Päästyäni kotiin siirryn lähes saman tien oman huoneeni rauhaan kuuntelemaan musiikkia ja rauhoittumaan.

Toisaalta saatan myös ahdistua yksinäisyydestä. Juuri tämä tunne sai minut aloittamaan tämän blogin! Joskus tunnen oloni tyhjäksi ja kaipaan kipeästi ihmisen seuraa. Onhan minulla perheeni, mutta aina se ei riitä. Kaipaan ystävää, jolle puhua, jonka kanssa viettää aikaa.

Minä tykkään jutella ja olla ihmisten kanssa. Minä tarvitsen sitä. Minäkin olen Homo Sapiens. Sosiaalisuus on kirjattu perimääni, se on ihmiselle ominaista käyttäytymistä.

Minulla ei ole montaa ystävää. Vain kaksi heistä on minulle niin läheisiä, että voin olla täysin rentona heidän seurassaan. Tavattuani heitä en huokaise helpotuksesta ja vetäydy omaan rauhaani.

Kun koen tapahtumia ja näen asioita, muotoilen ne aina sanoiksi mielessäni. Mietin, miten voisin niistä kertoa ja miten niitä kuvailla. Saatan käydä läpi kuviteltuja keskusteluita mielessäni. Jotkut niistä toteutuvat, jotkut eivät. Ehkäpä juuri tarpeeni puhua näistä asioista laukaisevat musertavat yksinäisyyskohtaukseni.

692535.jpg