Se tapahtui Ruisrockissa.

Olin jonottamassa turvatarkistukseen pääportin edustalla, kun se mies asettui samaan jonoon viereeni: Tyypillinen, kaiken nähnyt kalju rokkari, joka oli ehkä noin 35-vuotias. Hän ei epäröinyt siirtyessään perus-smalltalkista syvällisempään elämänohjeiden jakamiseen..:

"Oletko sinä onnellinen?"

Kysymys sai minut aivan häkellyksiin. Mitä vastata kysymykseen, jonka vastauksen kanssa on itse painiskellut vuosikausia ja jonka esittää kaiken lisäksi tuiki tuntematon mies? Lopulta sain itseni kokoon, ja vastasin mahdollisimman rehellisesti:

"No... tuota... Siihen ainakin pyrin."

"Tiedätkö mistä onnen saa? Ihminen voi olla onnellinen vasta sitten, kun hyväksyy itsensä  juuri sellaisena kuin on. Onnea ei saa vieroksua tai hävetä, sillä jokainen on sen ansainnut."

Kykenin hämmennykseltäni vain nyökyttelemään... Oli kuin hän olisi lukenut ajatukseni. Oli kuin hän olisi nähnyt kasvoistani, että en aina kye tuntemaan onnea enkä todellakaan arvostamaan itseäni.

Lopulta, hieman ennen kuin jono haarautui eri tarkistuspisteisiin, hän vaati minua vielä lupaamaan jotakin:

"Lupaa minulle, että sinä nautit tästä tapahtumasta, että otat siitä kaiken irti."

"Yritän..."

"Lupaathan?"

"Lupaan."

 

Yritin todella pitää lupaukseni. Ja taisin lopulta pitääkin... Luulen, että nautin festareiden ensimmäisestä päivästä siinä määrin, miten yksikseni kykenin. Keikat olivat nautittavia, mutta todelliseen festarifiilikseen en saanut otetta... Mutta oliko se edes mikään ihme? Minulta puuttui pari melko oleellista seikkaa:

-Ystävä/ystäviä/uusia tuttavuuksia (Tai ylipäätään muutakin seuraa kuin ne pari humalaista lähes nelikymppistä miestä, jotka vaihtoivat kanssani muutaman sanan)

-Humala (Olin liikkeellä autolla, joten alkoholista ei ollut tunnelman nostattajaksi)

-Yöpyminen leirintäalueella (Olin vain yhden päivän, joten festareiden yöelämä jäi täysin näkemättä...)

 

No, ehkä vielä joskus saan kokea festarit kokonaisuudessaan. Ehkä.