Elämäni on jo pitkään koostunut vuorottelevista vaiheista. Siinä on tietynlainen kaava. Allonhuipulta vajotaan aallonpohjalle ja  sieltä taas kivutaan takaisin ylös.

Aallonpohjalla minua vaivaa jatkuva alakulo ja ahdistus. Minua itkettää ja minun tekee mieli vahingoittaa itseäni. Elämäni tuntuu tyhjältä ja olemattomalta. Tuolloin minä kaipaan syvästi jotakin. Kaipuu sitä jotakin kohtaan ahdistaa ja masentaa. Olen hukassa. Olen henkisesti väsynyt ja heikko. Kaipaan sisältöä elämääni.

Mutta sitten tapahtuu muutos. Jokin saa minut taas innostumaan. Saan tyydytystä siitä, kun saan paneutua johonkin. Tunnen itseni taas onnelliseksi  ja eläväksi.

Toki näiden ääriaikojen välissä on pienempiä alakulovaiheita ja onneellisuuden tunteita, mutta pääpiirteissään elämäni koostuu juuri näistä vaiheista.

Juuri nyt olen mahdollisesti matkalla kohti aallonpohjaa. Tunnen itseni yhä useammin surulliseksi ja ahdistuneeksi. Kaipaan taas kipeästi jotakin... sisältöä elämääni.

Olen huomannut, että nämä minun "kaipaan jotakin"-hetket sijoittuvat usein ajalle, jolloin minulla ei ole koulukiireitä. On kuin koulunkäynnin aikana en ehdi edes huomata elämäni epäkohtia, vaan ne jäävät muhimaan alitajuntaani, kunnes sitten hiipivät esiin, kun on enemmän aikaa ajatella.

Haluaisin vain olla onnellinen.