Hei pitkästä aikaa. Uusi vuosi tuli ja meni, enkä voi käsittää, mihin se tammikuu vilahti: Joskus aika kuluu vain niin nopeasti.

Jotenkin tämän blogin teemaksi on muotoutunut suhteeni elämään, joten en jätä sitä huomioimatta:

Voin ilokseni kertoa, että en ole kärsinyt pahemmista alakulon pimeistä jaksoista sitten joululoman, jolloin mieli oli maassa. Olen huomannut, että jostain syystä rankimmat hetkeni ovat ajoittuneet joulun kieppeille... Mielenkiintoista. Lähiaikoina olen välttynyt sitkeimmistä mustista hetkistä, sillä alakulo on iskenyt melko lyhytaikaisena eikä niin voimakkaasti.

Mutta kieltämättä on sitä taas tullut pohdittua syitä jaksaa elää. Vaikka elämäni ei todellakaan pitäisi olla mitenkään henkisesti raskasta, koen sen joskus tukahduttavaksi. Näinä hetkinä saattaa mielessäni vilahtaa häivähdys eräästä tietystä ajatuksesta: Kuolema.

Minun on vaikea oikeasti kuvitella itseäni tekemässä itsemurhaa, mutta itse ajatus on toisinaan houkutteleva: Kuolleena en vain enää olisi... Kuinka helppoa se olisikaan! Minä vain katoaisin...

Joskus elämäni tuntuu ohuemmalta kuin hienoin paperi, niin ohuelta, että pieninkin kolhu repisi siihen reikiä ja viiltoja. Joskus leikittelen ajatuksilla "Entä jos...", kun pohdin herkkää tilaani. Nyt tilanteeni on tietysti ulkoisesti hyvin, mutta entä jos siihenkin tulee särö? Entä jos joku perheenjäsenistäni tai jompikumpi  hyvistä ystävistäni kuolee tai sairastuu? Voin kuvitella tilanteen: Minä vain hajoaisin kuin hidastettuna palasiksi ja katoaisin. En kestäisi sitä. Olen aivan liian haavoittuvainen.

Minusta tuntuu, kuin olisin elänyt lähes koko elämäni jossakin unimaailmassa. Muistan, kuinka pari-kolme vuotta sitten haaveilin toisesta, erilaisesta maailmasta. Kuvittelin, kuinka kasvattaisin suuret siivet ja lentäisin kohti auringonlaskua siihen maahan...