Hetken poukkoilun jälkeen mieleni asettui jälleen aloilleen. Arki toi tasapainon.

Olen aikoihin melko tyytyväinen elämääni. Opiskelu limittyi arkeen ja tunteet rauhoittuivat. Nyt mielessäni humisee tasainen tyytyväisyyden tunne, mikä saa minut hymyilemän.

Mutta ei elämäni täydellinen ole, eikä se voi koskaan ollakaan. Elämä ei olisi elämää, ellei siihen sisältyisi surua ja vastoinkäymisiä. Vaikka itse en ole kohdannut todellisia, konkreettisia ongelmia, on elämäniloni aika ajoin hiipunut muunlaisten epäkohtien takia.

Syyslomani alkoi mitä parhaimmilla tavalla: Olin eilen keräämässä sieniä äitini ja koiriemme kanssa. Oli ihanaa tallustella metsässä auringon lämmittäessä muuten kirpeää syysilmaa. Tänään haravoin lehtiä ja tein sienikeittoa.

Olen jälleen oppinut nauttimaan elämän pienistä iloista. Onnen lämmin tunne virtaa sisuksiini, kun ihailen ruskan sävyttämiä puunlehtiä, kääriydyn tiukemmin peittojen väliin aamun viileyden hipaistessa varpaitani tai siemailen kahvia keltaisesta teemamukista lukien sunnuntain hesaria.

Syömiseni on muuttunut järkevämmäksi, mutta lipsahduksiakin sattuu. Haluisin laihtua muutaman kesän lopulla tulleen kilon, mutta annan sen tapahtua hiljalleen. Liian suuret tavoitteet altistavat turmiollisiin repsahduksiin.

Kunpa syksy ei ikinä päättyisi.