Miksei ihminen voi olla tyytyväinen elämäänsä?

Juuri kun luulin, että olin löytänyt kestävän onnen ja elämänilon, maa jalkojeni alla alkoi murenemaan. Alakulo ei ole jatkuvaa ja sakeaa kuten aikoinaan vaan ilmenee terävinä, melko lyhytaikaisina piikkeinä (päivistä viikkoon). Ahdistus purkautuu yleensä itkuna.

Uppoamisen voi aiheuttaa hyvinkin pieni asia (miesystävään ei sattumoisin saa yhteyttä, tietokone sekoaa). Oli syy kuinka vähäinen tahansa, minut valtaa hirvittävä negatiivisten ajatusten vyöry, joka painaa minut maahan. Mietin sitä, kuinka säälittävä, loppujen lopuksi aika yksinäinen naisenalku olen sekä miten minun kävisi jos mieheni jättäisi minut. Totean elämän raskaaksi ja turhaksi, olemassaoloksi ilman mielekkyyttä. Mietin, kuinka helppoa olisi vain kuolla.

Miksi iloa on niin vaikea tuntea joskus? Miksi elämäniloni liekki on niin heikko?

Usein minusta tuntuu että olen joku maanantaiyksilö, täynnä pieniä valmistusvirheitä. Pieniä mutta ikäviä terveyteen liittyviä vaivoja, epävakaa mieli. Minusta tuntuu, että mieleni ja ruumiini on heikko rakennelma, jota ei ole tarkoitettu kestämään kauaa.

Toisinaan minut valtaa suuri halu kertoa näistä ajatuksistani miehelleni, koska kaipaan hänen tukeean ja läheisyyttään. Mutta niin en voi tehdä, sillä pelkään, että hän näkee minut sen jälkeen huonossa valossa.

Mitä minä oikein teen? Yleensä elämänilo palaa pikku hiljaa asiaa päässä käsitellen. Mutta pitäisikö minun ajatusten häätämisen sijaan yrittää käsitellä niitä jotenkin?