Kultani on viisas.

 

Olen muutaman kerran avautunut miesystävälleni elämästäni. Eli kyse on siis siitä, etten kykenen heittäytymään kaipaamaani elämään, vaan tunnen jatkuvaa pakkoa suorittaa, kuten pärjätä hyvin koulussa. En kykene näkemään vaihtoehtoista elämäntapaa, vaan pakotan itseni ahkeroimaan, joskus jopa ilman rationaalisia syitä. Pelkään, että jos hillitän suorittamisessa, jäljelle ei jää mitään. Olen liittänyt hyvät arvosanat yms osaksi identiteettiäni.

 

Kultani on yrittänyt saada minut pohtimaan tätä järkevästi, hakemaan syitä toiminnalleni. Hän on muun muassa kysynyt, miksi arvioin itseäni eri asteikoilla kuin muita, ja miksi yritän olla enemmän kuin mitä olen. Miksen voi olla vain minä, oma itseni, ilman mitään pyrkimyksiä olla jotain muuta. Hän on sanonut, ettei L:ää huonompi arvosana muuta arvoani ihmisenä. Hän on sanonut, että ihmisen tulisi pyrkiä toiminnallaan onnellisuuteen, läheisensä huomioiden.

 

Olen samaa mieltä kultani kanssa, mutta jokin estää minua toimimasta näiden tavoitteiden mukaan.  Muutokset ovat vaikeita.

 

No, askel askeleelta. Joka tapauksessa olen ollut lähikuukaudet onnellisempi vuosiin. Minun elämäni ei ole enää ohutkuorinen, ontto rakennelma. Elämääni on virrannut rakkautta ja läheisyyttä, ja se tuntuu hyvältä. Vilvoittavalta.

 

Mutta miten käy elämäni hauraan kuoren, jos sen sisältö yhtäkkiä katoaa?