lauantai, 18. heinäkuu 2009

Osui ja upposi

Miksei ihminen voi olla tyytyväinen elämäänsä?

Juuri kun luulin, että olin löytänyt kestävän onnen ja elämänilon, maa jalkojeni alla alkoi murenemaan. Alakulo ei ole jatkuvaa ja sakeaa kuten aikoinaan vaan ilmenee terävinä, melko lyhytaikaisina piikkeinä (päivistä viikkoon). Ahdistus purkautuu yleensä itkuna.

Uppoamisen voi aiheuttaa hyvinkin pieni asia (miesystävään ei sattumoisin saa yhteyttä, tietokone sekoaa). Oli syy kuinka vähäinen tahansa, minut valtaa hirvittävä negatiivisten ajatusten vyöry, joka painaa minut maahan. Mietin sitä, kuinka säälittävä, loppujen lopuksi aika yksinäinen naisenalku olen sekä miten minun kävisi jos mieheni jättäisi minut. Totean elämän raskaaksi ja turhaksi, olemassaoloksi ilman mielekkyyttä. Mietin, kuinka helppoa olisi vain kuolla.

Miksi iloa on niin vaikea tuntea joskus? Miksi elämäniloni liekki on niin heikko?


Usein minusta tuntuu että olen joku maanantaiyksilö, täynnä pieniä valmistusvirheitä. Pieniä mutta ikäviä terveyteen liittyviä vaivoja, epävakaa mieli. Minusta tuntuu, että mieleni ja ruumiini on heikko rakennelma, jota ei ole tarkoitettu kestämään kauaa.


Toisinaan minut valtaa suuri halu kertoa näistä ajatuksistani miehelleni, koska kaipaan hänen tukeean ja läheisyyttään. Mutta niin en voi tehdä, sillä pelkään, että hän näkee minut sen jälkeen huonossa valossa.

Mitä minä oikein teen? Yleensä elämänilo palaa pikku hiljaa asiaa päässä käsitellen. Mutta pitäisikö minun ajatusten häätämisen sijaan yrittää käsitellä niitä jotenkin?


sunnuntai, 19. huhtikuu 2009

Miksen voi elää kuten sisimmissäni tahdon?

Kultani on viisas.

 

Olen muutaman kerran avautunut miesystävälleni elämästäni. Eli kyse on siis siitä, etten kykenen heittäytymään kaipaamaani elämään, vaan tunnen jatkuvaa pakkoa suorittaa, kuten pärjätä hyvin koulussa. En kykene näkemään vaihtoehtoista elämäntapaa, vaan pakotan itseni ahkeroimaan, joskus jopa ilman rationaalisia syitä. Pelkään, että jos hillitän suorittamisessa, jäljelle ei jää mitään. Olen liittänyt hyvät arvosanat yms osaksi identiteettiäni.

 

Kultani on yrittänyt saada minut pohtimaan tätä järkevästi, hakemaan syitä toiminnalleni. Hän on muun muassa kysynyt, miksi arvioin itseäni eri asteikoilla kuin muita, ja miksi yritän olla enemmän kuin mitä olen. Miksen voi olla vain minä, oma itseni, ilman mitään pyrkimyksiä olla jotain muuta. Hän on sanonut, ettei L:ää huonompi arvosana muuta arvoani ihmisenä. Hän on sanonut, että ihmisen tulisi pyrkiä toiminnallaan onnellisuuteen, läheisensä huomioiden.

 

Olen samaa mieltä kultani kanssa, mutta jokin estää minua toimimasta näiden tavoitteiden mukaan.  Muutokset ovat vaikeita.

 

No, askel askeleelta. Joka tapauksessa olen ollut lähikuukaudet onnellisempi vuosiin. Minun elämäni ei ole enää ohutkuorinen, ontto rakennelma. Elämääni on virrannut rakkautta ja läheisyyttä, ja se tuntuu hyvältä. Vilvoittavalta.

 

Mutta miten käy elämäni hauraan kuoren, jos sen sisältö yhtäkkiä katoaa?

 


perjantai, 6. maaliskuu 2009

Kultani

Seurustelen edelleen ihanan mieheni kanssa, ja olen häneen korviani myöten rakastunut!

 

Jälleen kerran pohdin kuinka onnekas olenkaan kun saan olla niin upean ihmisen kanssa. Kuinka paljon onnellisempi olenkaan kun en ole enää niin yksin. Tajusin tämän taas kerran, ja päätinkin hieman vaahdota hänestä!

 

Kultani on kaunis, hoikka mies. Hänellä on upeat, pitkähköt ruskeat hiukset ja siniharmaat, lempeät silmät. Hänen kosketuksensa on hellä ja rakastava. Hänellä on ihana tapa suudella otsaani, kaulaani ja korvieni seutua. Joskus hän sivelee kasvojani ja katsoo minua rakastavasti, ja kertoo kuinka kaunis olen. 

Tänä aamuna heräsin siihen, kuinka kultani kietoi kätensä ympärilleni puoliunessa. Mikä onnentunne minut valtasikaan kun tunsin hänen lämpimän kätensä selkääni vasten.

Ja kuinka kaunis hän onkaan rakastelumme jälkeen, se ihana hymynkaarre suloisilla huulillaan.

 

Kultani huomaa, jos olen jännittynyt tai stressaantunut, ja tekee kaikkensa parantaakseni oloani. Äidinkielen kirjoitusten jälkeen hän hieroi pitkään selkääni ja muuta vartaloani tuoksuvalla hierontaöljyllä. päättäen session ihaniin suudelmiin ja rakasteluun. Hetken sängyllä sylikkäin makailun jälkeen menimme saunaan oluiden kera, jutellen kaikesta muusta paitsi koulusta. Puettuani minua odotti alakerrassa kultani tekemä (kasvisruoka)illallinen, minkä nautimme kynntilän loisteessa. Ilta jatkui mm elokuvaa katsellessa. Koskaan ennen en ole ollut yhtä rentoutunut toisen ihmisen seurassa, kuin mitä olen ollut kultani kanssa. Hänen kanssaan minun on vaivaton olla. Myös hän on puhunut siitä, kuinka harvan ihmisen kanssa hän on voinut vain olla, puhumatta mitään ilman "kiusaantunutta hiljaisuutta".

 

Meillä on hyvin samankaltainen musiikkimaku ja maailmankatsomus (ateismi). Hän on oikein älykäs ja hänen kanssaan on mukava keskustella. Toisaalta hän ei ota opiskelua yhtä vakavasti kuin minä, ka onkin  siksi auttanut minua hellittämään sen suhteen.

 

Ei voi tietää, kauan tätä autuutta kestää, mutta yritän olla ajattelematta sitä.

maanantai, 16. helmikuu 2009

Edelleen yhdessä!

Ihme kyllä yhdessä olemme vieläkin. Sen sijaan, että mieheni olisi säikähtänyt outoa persoonaani, hän onkin vain hullaantunut minuun entisestään! Samoin myös minä olen päivä päivältä vain entistä rakastuneempi häneen...

Mieheni myötä olen oppinut rentoutumaan jonkun toisen seurassa. Aina ennen oloni on ollut tyynein vain yksin ollessani.  Suhde on tuonut niin paljon uutta elämääni, niin paljon enemmän. Kerrankin saan mielehyvää muustakin kuin syömiseen tavalla tai toisella liittyvistä asioista!

Vuosien laihdutus ja syömisongelmat ovat vihdoin kostautuneet. Varmaahan se ei ole, mutta epäilen, että hiukseni ovat nykyään ohuemmat ja huonokuntoisemmat juuri rasvahappojen ja proteiinin puutoksesta... Joskus söin nimittäin oikeasti todella huonosti. Etenkin rasva- ja hiilarikammo oli voimakas ennen. Nykyään syön rohkeasti monipuolisesti, ja paino onkin ylhäällä. Onneksi mieheni tuen voimalla pystyn syömään melko vaivattomasti tuntematta kamalan huonoa omatuntoa...

Jonkinlainen elämänasenteen muutos olisi kyllä paikallaan. Perfektionismi on hirveän raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. On aika hieman hellittää. On tässä elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin koulumenestys ja ruumiin paino. Jos jatkan entiseen tyyliin, kärsin työuupumuksesta ennen kuin edes pääsen työelämään.



maanantai, 29. joulukuu 2008

Minulla on mies!

Jaahas. Taas on puoli vuotta vierähtänyt. Oho.

Voin ilolla ilmoittaa, että mielialani on liidellyt jossain ylhäällä viimeisen noin kahden kuukauden aikana lähes jatkuvasti. Ennen ratkisevaa käännekohtaa alakuloa oli tosin ollut niukasti, mutta se häämötti aina lähellä. Mutta sitten, yhtäkkiä, eräs muutos elämässäni karkotti sen pahimmat ilmenemismuodot kauas.

Eli minä aloin seurustella. Aivan yllättäen eräs ihana mieshenkilö otti yhteyttä veljeni pitämien bileiden jälkeen ja ilmoitti haluavansa tavata uudelleen. Olin koooovin epäluuloinen ja skeptinen koko asian suhteen: Tuskin hän edes pitää minusta, kun omituinen persoonani paljastuu.... Ja millaiseksi hän itse edes paljastuu? Entä miten opiskeluni sujuvat jos seurustelen?

Noh noh asia johti toiseen ja jostain kumman syystä edelleen miesystäväni jumaloi minua ja minä häntä. Toki opiskelu on hieman kärsinyt, mutta esim koeviikon tulokset eivät pahemmin poikenneet totutusta.... Nyt olisi tosin paneuduttava kirjoituksiin lukemiseen, että...

Nooo ehkä ajoittainen miehen sylissä rauhoittuminen on välttämätöntä mielenyterveyteni kannalta... Toki rentoutua voi muutenkin, mutta tähän mennessä kokemani on kyllä osoittanut että juuri mieheni kanssa se onnistuu mitä parhaiten. Ennen saattaisin vain mässäillä ja tuijottaa telkkaria ja tuntea sitten huonoa omaatuntoa siitä. Mieliala kohenee, kun huomaa, että odottaa iltaa miehen kanssa samaa onnentunnetta tuntien kuin joskus saatoin tuntea vain ruokaa ajatellessani.

Suhteeni kroppaani on kohentunut huomattavasti kun on mies joka kehuu yhtenään! Totta kai edelleen irvistän läskeilleni peilissä mutta olo ei ole enää jatkuvasti sietämätön... mikä tuntuu hyvältä. Painoni on korkein sitten viime kevään mutta kestän sen. Nyt keksityn lähinnä estämään pahemman nousun. Urheiluun ei oikein riitä aikaa (tai niin siis vakuutan itselleni) mutta syötävä on, jos haluaa kropan pysyvän kunnossa... Tulos: paino ylhäällä. No, miehen mielestä olen ihana kaunotar ja voinpahan ajatuksellisesti tukeutua siihen kun ällöttää!

Toisaalta sitä myös miettii, että entä sitten jos/kun menee poikki? Kuinka selviäisin siitä? Mihin tämä ylipäätään johtaa...? Seurustelua on kuitenkin ollut vasta pari kuukautta...

Katsotaan.