Juuri kun luulin, että olin löytänyt kestävän onnen ja elämänilon, maa jalkojeni alla alkoi murenemaan. Alakulo ei ole jatkuvaa ja sakeaa kuten aikoinaan vaan ilmenee terävinä, melko lyhytaikaisina piikkeinä (päivistä viikkoon). Ahdistus purkautuu yleensä itkuna.

Uppoamisen voi aiheuttaa hyvinkin pieni asia (miesystävään ei sattumoisin saa yhteyttä, tietokone sekoaa). Oli syy kuinka vähäinen tahansa, minut valtaa hirvittävä negatiivisten ajatusten vyöry, joka painaa minut maahan. Mietin sitä, kuinka säälittävä, loppujen lopuksi aika yksinäinen naisenalku olen sekä miten minun kävisi jos mieheni jättäisi minut. Totean elämän raskaaksi ja turhaksi, olemassaoloksi ilman mielekkyyttä. Mietin, kuinka helppoa olisi vain kuolla.

Miksi iloa on niin vaikea tuntea joskus? Miksi elämäniloni liekki on niin heikko?

Usein minusta tuntuu että olen joku maanantaiyksilö, täynnä pieniä valmistusvirheitä. Pieniä mutta ikäviä terveyteen liittyviä vaivoja, epävakaa mieli. Minusta tuntuu, että mieleni ja ruumiini on heikko rakennelma, jota ei ole tarkoitettu kestämään kauaa.

Toisinaan minut valtaa suuri halu kertoa näistä ajatuksistani miehelleni, koska kaipaan hänen tukeean ja läheisyyttään. Mutta niin en voi tehdä, sillä pelkään, että hän näkee minut sen jälkeen huonossa valossa.

Mitä minä oikein teen? Yleensä elämänilo palaa pikku hiljaa asiaa päässä käsitellen. Mutta pitäisikö minun ajatusten häätämisen sijaan yrittää käsitellä niitä jotenkin?

Olen muutaman kerran avautunut miesystävälleni elämästäni. Eli kyse on siis siitä, etten kykenen heittäytymään kaipaamaani elämään, vaan tunnen jatkuvaa pakkoa suorittaa, kuten pärjätä hyvin koulussa. En kykene näkemään vaihtoehtoista elämäntapaa, vaan pakotan itseni ahkeroimaan, joskus jopa ilman rationaalisia syitä. Pelkään, että jos hillitän suorittamisessa, jäljelle ei jää mitään. Olen liittänyt hyvät arvosanat yms osaksi identiteettiäni.

Kultani on yrittänyt saada minut pohtimaan tätä järkevästi, hakemaan syitä toiminnalleni. Hän on muun muassa kysynyt, miksi arvioin itseäni eri asteikoilla kuin muita, ja miksi yritän olla enemmän kuin mitä olen. Miksen voi olla vain minä, oma itseni, ilman mitään pyrkimyksiä olla jotain muuta. Hän on sanonut, ettei L:ää huonompi arvosana muuta arvoani ihmisenä. Hän on sanonut, että ihmisen tulisi pyrkiä toiminnallaan onnellisuuteen, läheisensä huomioiden.

Olen samaa mieltä kultani kanssa, mutta jokin estää minua toimimasta näiden tavoitteiden mukaan.  Muutokset ovat vaikeita.

No, askel askeleelta. Joka tapauksessa olen ollut lähikuukaudet onnellisempi vuosiin. Minun elämäni ei ole enää ohutkuorinen, ontto rakennelma. Elämääni on virrannut rakkautta ja läheisyyttä, ja se tuntuu hyvältä. Vilvoittavalta.

Mutta miten käy elämäni hauraan kuoren, jos sen sisältö yhtäkkiä katoaa?

Jälleen kerran pohdin kuinka onnekas olenkaan kun saan olla niin upean ihmisen kanssa. Kuinka paljon onnellisempi olenkaan kun en ole enää niin yksin. Tajusin tämän taas kerran, ja päätinkin hieman vaahdota hänestä!

Kultani on kaunis, hoikka mies. Hänellä on upeat, pitkähköt ruskeat hiukset ja siniharmaat, lempeät silmät. Hänen kosketuksensa on hellä ja rakastava. Hänellä on ihana tapa suudella otsaani, kaulaani ja korvieni seutua. Joskus hän sivelee kasvojani ja katsoo minua rakastavasti, ja kertoo kuinka kaunis olen. 

Tänä aamuna heräsin siihen, kuinka kultani kietoi kätensä ympärilleni puoliunessa. Mikä onnentunne minut valtasikaan kun tunsin hänen lämpimän kätensä selkääni vasten.

Ja kuinka kaunis hän onkaan rakastelumme jälkeen, se ihana hymynkaarre suloisilla huulillaan.

Kultani huomaa, jos olen jännittynyt tai stressaantunut, ja tekee kaikkensa parantaakseni oloani. Äidinkielen kirjoitusten jälkeen hän hieroi pitkään selkääni ja muuta vartaloani tuoksuvalla hierontaöljyllä. päättäen session ihaniin suudelmiin ja rakasteluun. Hetken sängyllä sylikkäin makailun jälkeen menimme saunaan oluiden kera, jutellen kaikesta muusta paitsi koulusta. Puettuani minua odotti alakerrassa kultani tekemä (kasvisruoka)illallinen, minkä nautimme kynntilän loisteessa. Ilta jatkui mm elokuvaa katsellessa. Koskaan ennen en ole ollut yhtä rentoutunut toisen ihmisen seurassa, kuin mitä olen ollut kultani kanssa. Hänen kanssaan minun on vaivaton olla. Myös hän on puhunut siitä, kuinka harvan ihmisen kanssa hän on voinut vain olla, puhumatta mitään ilman "kiusaantunutta hiljaisuutta".

Meillä on hyvin samankaltainen musiikkimaku ja maailmankatsomus (ateismi). Hän on oikein älykäs ja hänen kanssaan on mukava keskustella. Toisaalta hän ei ota opiskelua yhtä vakavasti kuin minä, ka onkin  siksi auttanut minua hellittämään sen suhteen.

Ei voi tietää, kauan tätä autuutta kestää, mutta yritän olla ajattelematta sitä.

Mieheni myötä olen oppinut rentoutumaan jonkun toisen seurassa. Aina ennen oloni on ollut tyynein vain yksin ollessani.  Suhde on tuonut niin paljon uutta elämääni, niin paljon enemmän. Kerrankin saan mielehyvää muustakin kuin syömiseen tavalla tai toisella liittyvistä asioista!

Vuosien laihdutus ja syömisongelmat ovat vihdoin kostautuneet. Varmaahan se ei ole, mutta epäilen, että hiukseni ovat nykyään ohuemmat ja huonokuntoisemmat juuri rasvahappojen ja proteiinin puutoksesta... Joskus söin nimittäin oikeasti todella huonosti. Etenkin rasva- ja hiilarikammo oli voimakas ennen. Nykyään syön rohkeasti monipuolisesti, ja paino onkin ylhäällä. Onneksi mieheni tuen voimalla pystyn syömään melko vaivattomasti tuntematta kamalan huonoa omatuntoa...

Jonkinlainen elämänasenteen muutos olisi kyllä paikallaan. Perfektionismi on hirveän raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. On aika hieman hellittää. On tässä elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin koulumenestys ja ruumiin paino. Jos jatkan entiseen tyyliin, kärsin työuupumuksesta ennen kuin edes pääsen työelämään.

Olin jonottamassa turvatarkistukseen pääportin edustalla, kun se mies asettui samaan jonoon viereeni: Tyypillinen, kaiken nähnyt kalju rokkari, joka oli ehkä noin 35-vuotias. Hän ei epäröinyt siirtyessään perus-smalltalkista syvällisempään elämänohjeiden jakamiseen..:

"Oletko sinä onnellinen?"

Kysymys sai minut aivan häkellyksiin. Mitä vastata kysymykseen, jonka vastauksen kanssa on itse painiskellut vuosikausia ja jonka esittää kaiken lisäksi tuiki tuntematon mies? Lopulta sain itseni kokoon, ja vastasin mahdollisimman rehellisesti:

"No... tuota... Siihen ainakin pyrin."

"Tiedätkö mistä onnen saa? Ihminen voi olla onnellinen vasta sitten, kun hyväksyy itsensä  juuri sellaisena kuin on. Onnea ei saa vieroksua tai hävetä, sillä jokainen on sen ansainnut."

Kykenin hämmennykseltäni vain nyökyttelemään... Oli kuin hän olisi lukenut ajatukseni. Oli kuin hän olisi nähnyt kasvoistani, että en aina kye tuntemaan onnea enkä todellakaan arvostamaan itseäni.

Lopulta, hieman ennen kuin jono haarautui eri tarkistuspisteisiin, hän vaati minua vielä lupaamaan jotakin:

"Lupaa minulle, että sinä nautit tästä tapahtumasta, että otat siitä kaiken irti."

"Yritän..."

"Lupaathan?"

"Lupaan."

Yritin todella pitää lupaukseni. Ja taisin lopulta pitääkin... Luulen, että nautin festareiden ensimmäisestä päivästä siinä määrin, miten yksikseni kykenin. Keikat olivat nautittavia, mutta todelliseen festarifiilikseen en saanut otetta... Mutta oliko se edes mikään ihme? Minulta puuttui pari melko oleellista seikkaa:

-Ystävä/ystäviä/uusia tuttavuuksia (Tai ylipäätään muutakin seuraa kuin ne pari humalaista lähes nelikymppistä miestä, jotka vaihtoivat kanssani muutaman sanan)

-Humala (Olin liikkeellä autolla, joten alkoholista ei ollut tunnelman nostattajaksi)

-Yöpyminen leirintäalueella (Olin vain yhden päivän, joten festareiden yöelämä jäi täysin näkemättä...)

No, ehkä vielä joskus saan kokea festarit kokonaisuudessaan. Ehkä.

Kenties juuri tuleva kesä antoi minulle voimia kavuta alakulon kuopastani keväällä.

Nyt oloni on hyvä. Käyn kesätöissä, mutta aikaa jää myös muuhunkin: Olen lukenut, katsellut elokuvia, nauttinut musiikista ja luonnosta... Olen myös jonkin verran kertaillut fysiikkaa kirjoituksia varten ( Tosin kirjoitan sen vasta ensi keväänä). Olen saanut laihdutettua muutaman kilon, ja olen siis vihdoin kuta kuinkin tutussa kesäpainossani. Peilikuva ei miellytä vieläkään, mutta ainakaan se ei kuvota yhtä paljon kuin ne neljä kiloa sitten!

Elämä jatkuu taas. 

Milloin tämä on taas ohi? Kykenen edelleen hetkellisiin onnen tuntemuksiin, mutta yhä suurempi osa mielialastani on alhaalla, alakulon maassa. Yhä useammin ajatukseni täyttävät katkerat lausahdukset kuten "Ei kiinnosta", "I don`t care" tai "antakaa mun kuolla". Mikään ei tunnu todella kiinnostavan, voimat on lopussa koko ajan.

Ihan hukkunut en sentään ole, satunnaisia onnen hetkiä sattuu edelleen, mutta vaikutus on huteruudessaan lyhytaikainen. Syömisen tuoma ilon tunne saa minut vain entä huonommalle tuulelle. On lannistavaa huomata, että ajattelee seuraavaa ruokahetkeä jo aiempaa päättäessä. Tämä taas häiritsee suuresti laihdutusyrityksiäni.

Tunnen itseni ihmisenä epäonnistuneeksi. Oikeastaan koko ihmisenä oleminen ei edes meinaa kiinnostaa. Elämän kalvo on ohut, kuin odottaen puhkeamistaan. Millään ei vain ole merkistystä.

Haluan Elämän Tarkoituksen takaisin. Se rimpuili jälleen karkuun tärisevistä käsistäni.

Katson muita ihmisiä, ja mietin, että ajattelevatko he samoin kuin minä. Vai elävätkö he vain elämäänsä sen tarkoitusta tai mielekkyyttä sen pahemmin pohtimatta?

Jotenkin tämän blogin teemaksi on muotoutunut suhteeni elämään, joten en jätä sitä huomioimatta:

Voin ilokseni kertoa, että en ole kärsinyt pahemmista alakulon pimeistä jaksoista sitten joululoman, jolloin mieli oli maassa. Olen huomannut, että jostain syystä rankimmat hetkeni ovat ajoittuneet joulun kieppeille... Mielenkiintoista. Lähiaikoina olen välttynyt sitkeimmistä mustista hetkistä, sillä alakulo on iskenyt melko lyhytaikaisena eikä niin voimakkaasti.

Mutta kieltämättä on sitä taas tullut pohdittua syitä jaksaa elää. Vaikka elämäni ei todellakaan pitäisi olla mitenkään henkisesti raskasta, koen sen joskus tukahduttavaksi. Näinä hetkinä saattaa mielessäni vilahtaa häivähdys eräästä tietystä ajatuksesta: Kuolema.

Minun on vaikea oikeasti kuvitella itseäni tekemässä itsemurhaa, mutta itse ajatus on toisinaan houkutteleva: Kuolleena en vain enää olisi... Kuinka helppoa se olisikaan! Minä vain katoaisin...

Joskus elämäni tuntuu ohuemmalta kuin hienoin paperi, niin ohuelta, että pieninkin kolhu repisi siihen reikiä ja viiltoja. Joskus leikittelen ajatuksilla "Entä jos...", kun pohdin herkkää tilaani. Nyt tilanteeni on tietysti ulkoisesti hyvin, mutta entä jos siihenkin tulee särö? Entä jos joku perheenjäsenistäni tai jompikumpi  hyvistä ystävistäni kuolee tai sairastuu? Voin kuvitella tilanteen: Minä vain hajoaisin kuin hidastettuna palasiksi ja katoaisin. En kestäisi sitä. Olen aivan liian haavoittuvainen.

Minusta tuntuu, kuin olisin elänyt lähes koko elämäni jossakin unimaailmassa. Muistan, kuinka pari-kolme vuotta sitten haaveilin toisesta, erilaisesta maailmasta. Kuvittelin, kuinka kasvattaisin suuret siivet ja lentäisin kohti auringonlaskua siihen maahan...

Pyrin syömään monipuolisesti mutta kevyesti. Kasvisruokavalioni kautta olen päässyt eroon lievästä "hiilari-kammostani", jonka sain, kun laihdutin ensimmäistä kertaa. Yhdessä vaiheessa söin leipää tuskin lainkaan ja vältin muutenkin viljaa. Kavisruokavaliossa viljalla on tärkeä asema hiilihydraattien saannin lisäksi myös proteiinin lähteenä. Mm soijapapu sisältää kaikki ihmiselle välttämättömät aminohapot, mutta monista muista palkokasveista puuttuu yksi tai kaksi aminohappoa, joita taas on täysjyväviljassa. Tämän takia täysiarvoinen proteiiniannos koostuu sekä palkokasveista että viljasta.  Voin siis hyvällä omatunnolla syödä täysjyväleipää ja muuta viljaa, joskin kohtuudella.

Aloitan aamuni lähes aina kaurapuurolla pellavansiemenrouheen kera, jonka nautin hedelmän tai marjojen kera. Myös kahvi maistuu usein aamulla. Koulussa on tarjolla myös vegaaniruokaa, mikä on yleensä ihan  menevää. Ravintoarvon kannalta ruoka on yleensä melko köyhää (esim. porkkanakroketteja), joten syön koulussa melko niukasti. Välipalaksi haukkaän esim. omenan. Kotona syön aterian, mikä koostuu lähes aina ainakin salaatista ja sitten jostakin papuruuasta ja myös leivästä. Illalla saatan syödä vielä esim hedelmän tai leipää...

Perusruokavalioni onkin kunnossa. Painonhallintaani haittaavat herkutteluni. Saatan vaikka syödä ihan kauheasti leipää (ja kaiken lisäksi vielä vaaleaa pullamössöleipää). Toinen ongelmani on sokeriset herkut, kuten tumma suklaa, soijajäätelö tai sokeriset kuivahedelmät. Tavoitteenani olisi herkutella mielummin hedelmillä, marjoilla ja kasviksilla.

Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa.Vaikka suhteeni ruokaan on joskus lähennellyt viha-rakkaus-suhdetta, on se pohjimmiltaan ennen kaikkea rakkaussuhde!